Istun autossa repsikan paikalla. Katson eteeni ja mietin, miksi. Päässäni soi vain "miksi, miksi, miksi". Mietin kaikkea niitä pahoja tekoja, jotka sen mahdollisesti ovat aiheuttaneet. Mieleeni ei tule yhtäkään Isäni pahaa tekoa. Lukuunottamatta tupakanpolttoa ja pienenpientä ryypiskelyä. Mietin uudestaan, tällä kertaa omalta kannaltani. Mitä pahaa minä olen tehnyt? Listaan tunnontuskissani pienimpiäkin asioita.
Oikeastaan luulen sen olleen sattuma. Solumuunnos, vahinko. Vahinko, josta ei pitänyt olla haittaa. "Ei tää nyt ole sillai paha juttu, kun tämä ajoissa löydettiin." Oli se. Näin viiden vuoden päästä mietittynä.
Katson uudestaan moottoritietä ja ja vilkaisen nopeusmittaria, se näyttää 120km/h. Mietin, jyrääkö syöpä Isän soluissa kuvainnollisesti yhtä nopeasti, tuhoten niitä vähäisiä, hyviä soluja.
Meillä on yhteistä aikaa ehkä viikko, kuukausi tai vuosi. Ehkä enemmänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti