Syntymäpäivä.

Siivousta. Itkua, kun pullat rusehtuivat liikaa. Hermoromahdus.
Kaikenkaikkiaan kiva, kun kävi ihmisiä. Yhtäkkiä tuli kamalan yksinäistä kun ne sitten lähtivät.
A haluaa mennä kaljalle katsomaan ystäviään.
Minä haluan mennä A:n kanssa leffaan.

Soitin lapsuusaikojen parhaalle ystävälleni. Ei kuulemma ollut lähdössä mihinkään.
Soitin toiselle, oli muuttamassa.
Kolmannelle en edes koe tarvetta soittaa, kielteinen vastaus sieltä kuitenkin tulisi.
Jäänkö ehkä tänäänkin istumaan kotiin?

Ystävät.

Mitä ne sellaiset oikeastaan ovat?
Toivoisin, että joku tulisi nostamaan minut täältä sängynpohjalta, jos ei väkisin niin sitten pakolla.
"JUMANKAUTA, nyt ylös sieltä!"

Tajusin tänään, että tukkani on kuin linnunpesä. Noteerasin lisäksi, että en ole harjannut hiuksiani viikkoon.

Uurnan laskua.

Miten ihminen(tai se, mitä jäljelle jää) voi mahtua niin pieneen uurnaan?

Olin niin vihainen. Pillitin kuin pikkulapsi. Kirosin koko maailman. Tuli paha mieli ja lopulta tuli kiire pyytää Isältä anteeksi, kun niin rumasti ajattelin.

Hyvää unta, Isä. Viimeisen kerran.

Minä vihaan sinua, syöpä!

Mörökölli

Missä salo sinertää
Ja nurmi on kauniin vihreää,
Ja kaikki on niin rauhaisaa...
Hiljaa puro solisee
Ja kauniit kukat kuiskailee,
Ja elämä on leppoisaa...
Guava - Tao Tao

Minua ei huvita mikään.

Hiljaiseloa.

Kävin tänään katsomassa Isän avokkia. Yritin salaa etsiä käsiini Isän vaatteita. Vaatteita löytyi kyllä, mutta ei käytettyjä. Sellaisia, mitkä olisivat tuoksuneet Isältä. En oikeastaan tiedä, oliko se ihan hyvä, että ei löytynyt. Voi ollakin.
Katselimme myös valokuvia. Valokuvia lomareissuilta Etelästä ja lähempää. Kuvassa näkyvää uima-allasta, jonka vieressä olevissa aurinkotuoleissa katselimme tähtiä yhdessä. Vain Isä ja minä. Silloin oli lämmin yö. Luulen sen olevan yksi Isän lempimuistoista. Ainakin Isä muisteli sitä usein.
Meillä oli kivaa. Isä ja minä hymyilemme. Kaikissa kuvissa.
Olen tavattoman onnellinen, että meillä on ollut Isän kanssa hurjan kivaa yhdessä. Isä rakasti minua. Onpa hassua sanoa se imperfektissä.

Kuitenkin, meillä oli hauskaa S:n ja Siskoni kanssa. S:n kanssa me kävimme saunassa ja joimme jouluglögiä. Minä pidän S:stä kovasti.
Tänään, kotiin palatessani odottaessani taas kerran bussia räntäsateessa, mietin, etten ehkä halua lapsia ollenkaan. Ihan vain siksi, että ei ne tule tuntemaan niin hienoa Isoisää, kuin minun isäni olisi ollut. Tai ehkä siksi, että minulla ei tule olemaan Isää tukena. Minä pelkään. Isä ei neuvo lasten kasvatuksessa, ei totea "äeh, kyllä se ohi menee, kuuluu asiaan" minun ollessani itkun partaalla lasten kiukutellessa, eikä tule lasten syntymäpäiväjuhliin.

Juttuja.

Haluaisin kertoa Isälle niin paljon juttuja. Niin pieniä ja turhia, mutta kuitenkin niin tärkeitä. Sellaisia asioita, kuinka eilinen Red Riding Hood-elokuva oli hyvä ja hassuja tapahtumia töistä.

Kun vain vielä kerran saisi olla Isän kainalossa. Tai laulaa Beatlesia automatkoilla mökille. Tai tehdä retkiä mökiltä hiihtäen lähisaareen. Tai käydä veneretkillä kesäisin.

Ne ajat ovat ohi. Minä en ole enää lapsi, vaan aikuinen. Mutta en minä ole vielä kovinkaan iso ihminen. Sen kovan kuoren alla on vain pieni ja hauras ihminen, joka kovasti haluaa vetäytyä kuoreensa. Mieluusti se jäisi sinne ikuisuudeksi.

Viha

Toisinaan vihaan kaikkia. Haluaisin elää yksinäni pienessä pienessä mökissä. Noh, kissan voisin ottaa mukaan.

Kaikki ne kuitenkin satuttavat minua. Maailma satuttaa.

Toisinaan haluaisin olla ihan kuin kuka tahansa tavallinen nuori nainen. Toisinaan haluaisin olla se itsesäälissä pyörivä tyttö rukka. Melkeinpä haluaisin kuuluttaa koko maailmalle, että minulla on niin oikeus olla pahalla tuulella, itkeä ja raivota. Toisina päivinä minä taas haluan olla ihan tavallinen, huoleton tytön tylleröinen.

Oikeastaan, en edes tiedä kuka haluan olla.

Hih.

Jumantsuka, sataa lunta! Innostun lumesta vieläkin, yhtä paljon kuin pienenä. Tekisi mieli mennä tekemään lumienkeleitä ja lumiukkoja ja ja ja ...vaikka mitä!
Kissakin juoksee ikkunalautaa pitkin yrittäen saada lumihiutaleita kiinni. Hupsu.

Toisaalta, lumi on jollain tavalla surullista. Talvi tulee sittenkin. Ajattelin elämän loppuvan tähän syksyyn. Kuitenkin, talven jälkeen tulee kevät, sitten kesä. Eikä Isä ole täällä. Isä tule takaisin.

Minulla oli tänään yöpaitapäivä. Ei pitäisi viettää semmoisia, siihen jää helposti kiinni.

Nyt elokuvan ja gögin pariin, A:n kainaloon!
Kyllä se elämä vielä voittaa. Ja minähän taistelen. Niin Isäkin teki.

Kuulumisia ja kuulumatonta.

"Hei mitä sulle muuten kuuluu?"
Minä en tiedä, mitä ihmisille vastaisin. Tekisi mieli vastata, että "hyvinhän tässä." Se olisi kohteliasta, mutta kuitenkin valetta. Tosiasiassa minä en edes tiedä, mitä minulle kuuluu. Oikeastaan minulle ei kuulu yhtään mitään. Istun joka päivä 4h keittiön pöydän ääressä kutoen, joskus vietän siinä kauemminkin. Mitä minullle siis kuuluu? Puikkojen kilinää ja tuulen huminaa, sitä minulle oikeastaan kuuluu. Enkä edes kaipaa muuta.

Vapaa kuin sudenkorento?

Toivoisin jonkun ymmärtävän. Tai edes yrittävän ymmärtää.
Pitäisi kädestä kiinni, silloin kun on kaikista pahin olo. Ei minulle tarvitse höpöttää niin tuttuja kyllä se ohi menee...-lauseita eikä yrittää keksiä mitään järkevää sanottavaa. Kunhan vain olisi joku, joka olisi siinä hetkessä, juuri minun kanssani. Mutta, täällä ei ole ketään. Ne tärkeimmätkin ihmiset, ne kaikkoavat juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsisi.


Taas se kävi. Minä jäin yksin muiden lähtiessä vielä baariin ihan vain oikeastaan siksi, että ei huvittanut. En kuitenkaan halunnut pilata A:n iltaa ja myönnytellä lähtemään mukaani. Ei se A:n isä ole, joka on lähtenyt.

"The days were short and the father was gone,
There was no one in the town and no one in the field,
This dusty barren land had given all it could yield."
Mumford & Sons - Dustbowl Dance

Istuessani hetki sitten bussipysäkillä, alkoi satamaan lunta. Oikeastaan se oli talven ensilumi. Tuli jotenkin haikea olo. Oikeastaan, mitä järkeä tässä maailmassa on? Tämän elämämme jälkeen olemme vain pölyä ja tuhkaa. Vai onko olemassa Taivas? Onko enkeleitä sittenkin olemassa?

"Anna enkelin lentää,
liitää sun unelmiin.
Saahan sellaiseen uskoa, saahan?
Ehkä ehtisi sentään,
ottaa siivestä kii
ja kuin höyhen taas leijailla maahan."
Leevi & the Leavings - Enkelinhöyheniä ikkunalaudalla

Tänään.

Tänään minua itketti. Itketti töissä katsoessa lasten kanssa lumiukko-elokuvaa.. Itketti töissä katsoessa lasten kanssa leijonakuningasta.

Olisin halunnut kertoa sen A:lle. A musisoi. Ei antanut edes tervetulopusua, mokoma ketale. Ei ole antanut vieläkään, vaikka olen tullut kotiin kaksi tuntia sitten. Suututtaa.

Ikiunta.

Vielä eilen ajattelin Isän olevan pitkällä, pitkällä matkalla. Pakollisella sellaisella.
Tänään todellisuus iski Isän arkun vieressä asettamassa kukkasta arkun päälle.
Ei vitsi, tajusin sen olevan viimeinen mahdollisuuteni sanoa isälle jotain, vielä viimeisen kerran. "Heippa Isä."

Tilaisuus itsessään oli hyvin pienimuotoinen. Ei pappia saarnaamassa, vain me lähiomaiset ja muutama ystävä. Minä, urheasta uhoamisestani(ja rauhoittavasta) huolimatta vollotin silmät päästäni. "Hyvää matkaa. Kauniita unia."

Minulla on niin kova ikävä. Niin kamala, että ihan sattuu. Minä olen vielä ihan pieni. Haluaisin käpertyä Isän kainaloon, kammeta syliin kaikelta maailman pahuudelta. Mutta Isä ei tule takaisin.