Vielä eilen ajattelin Isän olevan pitkällä, pitkällä matkalla. Pakollisella sellaisella.
Tänään todellisuus iski Isän arkun vieressä asettamassa kukkasta arkun päälle.
Ei vitsi, tajusin sen olevan viimeinen mahdollisuuteni sanoa isälle jotain, vielä viimeisen kerran. "Heippa Isä."
Tilaisuus itsessään oli hyvin pienimuotoinen. Ei pappia saarnaamassa, vain me lähiomaiset ja muutama ystävä. Minä, urheasta uhoamisestani(ja rauhoittavasta) huolimatta vollotin silmät päästäni. "Hyvää matkaa. Kauniita unia."
Minulla on niin kova ikävä. Niin kamala, että ihan sattuu. Minä olen vielä ihan pieni. Haluaisin käpertyä Isän kainaloon, kammeta syliin kaikelta maailman pahuudelta. Mutta Isä ei tule takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti