Syklejä

Paha olo tulee sykleissä. Kovin yllättäen ja lujaa.
Nyt on muutaman viikon 0llut huonoja päiviä, ihan joka päivä.

Turvattomuus. Sitä tunnetta ei saa pois. Tuotan mielipahaa niin itselleni, kuin pienelle perheellenikin. En halua luottaa. Työnnän A:ta pois luotani, puolivahingossa. Tiedostan pahan olon, mutta en osaa hallita sitä. Minä pelkään.

Minun paha tapani on äärimmäinen jankutus ja sättiminen. Minä jaksan jankuttaa samasta asiasta vaikka viikon, jos sille tuulelle satun. Niin on käynyt viime päivinä.
Olen löytänyt sisäisen itseinhoni. Ennen kaikkea sättiminen on kohdistunut itseeni. Mieli taas toisaalta jankuttaa, että miten kanssani voisi muka viihtyä joku, kun minä en itsekään pidä itsestäni.

Oloa ei helpota yhtään A:n ainainen poissaolo kotoa, tai omissa oloissa oleminen. Joojoo, ihmekös tuo, kun hyeena piirittää heti ja sättii, jos nostaa päänsä koulutehtävistä.

Joka tapauksessa, minulla on ollut aivan järkyttävä ikävä Isää. Hetken aikaa sitten ajattelin ikävän jo menneen pois ja podin huonoa itsetuntoa.

Hih.

Bongasin itseni tänään kirpparilta, lastenvaatteita ihailemasta. Unelmia, unelmia.

Hetken aikaa lomaa arjesta.

*Tähän kaikki maailman kirosanat*

Ei kettujen rettu. Minä en valmistu. Minulta puuttuu opintoja.

Ei kettujen rettu. Minkä takia Isä jätti jonkun typerän firman minun kontolleni? Minusta tulee yhteiskunnan pummi ja muutan sillan alle velkojeni kaikkineni.

Harkitsen vakavasti kaupungin räkälää ja hienohkoja, naisellisia viininmaistajaisia, kera minä, VAIN minä. Yksin. No ei oikeasti, olutkin kelpaisi seuraksi.

Olen tyystin menettänyt elämäni hallinnan.

Muutamaan päivään on mahtunut paljon, paljon, paljon kyyneliä. Ai että, minä todella vihaan elämääni.

TÄÄLLÄ!

Täällä minä!

Kamalasti ollut kaikennäköistä, työtä, työtä ja työtä. Työhakemuksia, haastatteluja ja vielä opinnäytetyötä. Siksi taukoa.

Oikeastaan viikko takaperin, ymmärsin vasta, että kuolema on paljon muutaki, kuin vain se maaginen hetki, kun toinen lähtee. Se oli jännä, yksi kaunis sunnuntai-aamu. Tuli olo, että voisipa sitä soittaa Isälle. Sellainen jännä olo, siinä kun katseli Isän kuvaa lipaston päällä. Todellisuus palasi, eikä sitä sitten soiteltu kellekään, vaan jäin lähinnä miettimään elämän syntyjä syviä.

Olen ollut niin syvällä, siinä kuoleman hetkessä, että en ole pysähtynyt ajattelemaan, että kuolema on pysyvää. Niin pysyvää, että toinen ei tule takaisin. Ei tule, vaikka kuinka itkisi, raivoaisi ja kiroaisi päälle.

Nykyään minä olen kovin vihainen Isää ajatellessani. En oikeastaan Isälle, vaan itselleni. Itselleni siitä, että rupeaa harmittamaan. Ja itkettämään. Tietysti, jokainen saa ja jokaisen pitääkin itkeä, mutta se on kovin väsyttävää.

Muutama päivä takaperin olimme Isän avokin näyttelyssä. Noh, se oli täysin fiasko, menin aivan lukkoon vieraiden ihmisten kysyessä, mistä minä Isän avokin tunnen.

Minä, Mummoni ja Isän avokki leikimme ikionnellisia. Oli anoppi ja oli äitipuoli. Emme ikinä ole noita sanoja käyttäneet Isän aikana. Joskus vitsinä ehkä. Noh, illuusioita on mukava luoda, niin itselle, kuin muillekin.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Vapaa-aika kutoen.

Tämä oli ihka ensimmäinen sormihuppukokeiluni.







Nämä taas ovat iso-jalkaiselle veljelleni.


Ja kissa, joka yrittää jatkuvasti terrorisoida kutomistani.

Toisin sanoen, hengissä ollaan!

Juoksua läpi elämän.

Huh! Olen juossut kaikenmaailman työn perhedytyksissä ja muissa koko viikon. Nyt päikkäreiden jälkeen pystyy kirjoittamaankin jo jotain.

Keskiviikkona oli tuo Vertaistukitapaaminen hoitokodilla. Meitä oli siellä muutama perhe. Itse en siitä kokenut saavani helpotusta suruuni, kun äänessä olivat suurimmilta osilta ne, joilta oli menehtynyt mies. En koe myöskään samaistuvani minua 20 vuotta vanhempiin ihmisiin, joilta on menehtynyt Isovanhempi. Ei se vain ole sama juttu.
Onnistuin ongelmitta pitämään itkun loitolla, ei minua edes niin kovasti itkettänyt. Kotona kyllä itketti, lyyhistyin eteiseen päästyäni.
No, joka tapauksessa oli hienoa nähdä hoitokoti ja saada esittely sinne. Isä olisi varmasti pitänyt hoitokodin kissanpennusta.

Meidän sukumme on aina pitänyt syövän surut loitolla. Isän eläessä me puhuimme syövästä, kuin se olisi ollut kovinkin hieno juttu. Isän viesti saattohoitoon siirtymisestäkin oli täynnä positiivista ajattelua. Kaikki menisi nyt hienommin ja paremmin, vointi paranisi. Kaksi viikkoa ja vointi kaikkea muuta, kuin parani. ja *PAM*.
Isän kuolema oli minulle todellinen shokki. Kukaan ei kertonut minulle, että Isällä menee huonosti. Kuopus kun olen. Kyllä minä toki kävin Isää katsomassa, mutta ei sitä läheisen huonovointisuutta ehkäpä halua nähdä, tai ehkä Isä ei sitä edes näyttänyt minulle.
Ei läheistensä halua kärsivän, ei puolin, eikä toisin.

Kuulumisia.

Näin unta, että Isä lähti mökille. Pakkasi tavaroitaan. Olisin kovasti halunnut halata Isää, mutta kuten unilla on tapana, se loppui kesken. Kaikesta huolimatta, fiilis on ihan hyvä.

Eilen oli ystäväni häät. Ne olivat kaikenkaikkiaan ihanat! Tirautin ehkä salaa pari kyyneltä sulhasen puheelle. Morsian oli kaunis ja ruoka oli hyvää.

Siispä, rauhaisaa sunnuntaita!

Voi Äiti

Ah, Äiti on ihana. Äidin kanssa on hurrrrjan kivaa. Äiti ehkä tuntee minut liiankin hyvin. Yhtenä hetkenä maailma kaatuu, hetkessä olen ostamassa nojatuolia Ikeasta. Harva sitä todella heti uskoo, niiden itsesääli-maailma-on-pilalla itkupotkuraivareiden jälkeen. Maailma on aina valoisampi itkun jälkeen.

Tämä kirjoitus ansaitsee tagin: hyvä olo. HIPHIPHURRAA ja kolme papukaijamerkkiä.

Välillä minulla on ihan hyviä hetkiä. Välillä. Ihan oikeasti.

Mainittakoon, että olen todella hyvä liioittelemaan. Liian hyvä. Kuopan pohjalla kaikki on ihan huonosti,mutta kun sieltä taas ylös nousee, niin kaikki on hyvin.


Ah, tästä on tullut marina-blogi. Mutta olkoon, se on kuitenkin elämää.

Sairasta.

Aina, kun yritän tehdä parhaani, niin tulee mutkia matkaan. Aina.

Minä jumankauta olen kipeänä, vatsataudissa. Mistään ei saa sairaslomaa tänään enää kouluun, huomenna saisin. Huomenna olen kuitenkin luuultavasti jo terve, mutta hah, silloin minun on mahdollista saada maininta samaiseen huomisen päivän poissaoloon MAININTA, että olen ollut samasta syystä sairaana. Noh, plusmiinusnolla.

Elämäni ressaajana.

Minusta on tullut äärettömän arka. Pelkään pilaavani kaiken. Minulla oli tänään ensimmäinen harjoittelupäivä. Sen sijaan, että olisin innoissani ollut menossa, oli mahani totaalisen kipeä ja sekaisin.

Satuin myös mitä luultavammin unohtamaan avaimeni kaapin lukkoon epähuomiossa, kun ressasin sanoneeni päivän aikana vääriä asioita. Nyt panikoin hukanneeni ne, heti ensimmäisenä päivänä. Mutta oikeasti, ne ovat siellä!

Mahani on edelleen sekaisin, tärisen kuin haavanlehti, puren kynsiäni. Minä en selviä tästä elämästä.

Oravanpyörä.

Sietämätön tuska. Hitto, en pääse pois omasta elämästäni. Olen kalterien sisällä. On kamalaa huomata, oman elämänsä olevan täysi oravanpyörä. Ei sillä, että elämässäni ei olisi tapahtunut mitään, onhan minulla uusi työ ja kaikkea. Mutta pää pysyy samana, minun pääni sisällä on oravanpyörä.

Minä todella inhoan ihmisiä, inhoan. Nykyään. Ennen minä olin kovinkin sosiaalinen. Nykyään mieluiten vetäydyn syrjään.

Minä en käy missään. Vapaaehtoisesti. Pakotan itseni kouluun, ja töihin. Kyllä siellä oikeastaan ihan kivaa on, mutta olen aivan puhki ihmisten kanssa olemisesta.

A:lla ei ole minulle kovinkaan paljon aikaa. A:lla on musisointia(yksin, että ystävien kanssa), kuntosalia, ystävien kanssa kaljottelua. Mitä minulla on? Minulla on neulomiseni ja A. Toisinaan tuntuu, että olen kovin yksinäinen. Minulla on ystäviä, mutta todella, minä en halua nähdä niitä.

Maailman toisella puolen.

Me kävimme tänään Mummin ja Vaarin kanssa haudalla. On liikuttavaa, että Mummi lähtee kovimmillakin pakkasilla käymään haudalla ja sytyttämässä kynttilän, jos sellainen on sammunut. Mummi varmasti pitää päässään kirjaa siitä, kuka on vienyt milloinkin kynttilän ja koska pitää mennä sytyttämään uusi, kun vanha on palanut loppuun.

On kovin irstasta, että jollain tavalla hautausmaalla käymisestäkin on tullut statusta nostattava juttu. Tai ei ole, mutta minusta tuntuuu siltä.

Hautausmaat ovat kamalan surullisia paikkoja, mutta kauniita. Ne muistuttavat elämän hauraudesta ja siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Sillä minulla joskus oli Isä, joka rakasti minua maailman eniten. Eipä ole enää.

"älä puhu mulle" -olot

Minulla on ollut tavattoman kurja päivä. Ei siitä sen enempää. Päivä on siis kulunut kutoessa.

Isän avokki soitti ja kyseli vertaistukitapaamiseen hoitokodille tämän kuun puolessa välissä. Sinne siis on suunta muutaman viikon päästä.

Ehkä voisin tänne jotain kutomaisiani esitellä, jossain vaiheessa.

Järki vs. tunteet

Tulipa sitten tuomittua vahingossa ihan kunnolla.

On kyllä sanomattakin selvää, että tänään on ollut tavattoman huono päivä. Päänsärky ja väsymys. Päänsärky toki lähti, kun lepäsi, mutta väsymys ja turhautuminen, ne eivät. A halusi tänään välttämättä siivota. Ja minä, olen ja olin aivan puhki. Siitä huolimatta, että sain nukkua pitkään.

A ei aina ihan ymmärrä minua. Eikä ihmekään, en minä turhautumistani tuo esiin, muuta kuin kiukuttelemalla ja tihrustamalla itkua. Minä kyllä kovasti siivosin, siivouksen lomassa tihrustin välillä itkua, sillä omantunnon tuskia en thän päälle enää siedä. Taisi A:lle tulla vähän paha mieli myös, kun ei osaa auttaa. Eikä voi. Kuinka ihminen voi olla näin väsynyt?



Aina ei tarvitse vastata puhelimeen. Joskus minä saan olla tavoittamattomissa.

Hermostuin äidilleni. Emme kauhean useasti soittele. En nimittäin varsinaisesti ole mitään puhelinihmisiä. Kuitenkin, kun siltä tuntuu, soitan ensimmäiseksi äidille. Nykyään. On ollut kaikkia iloisia juttuja ja sitten vähän surullisempia. Kerrottakoon esimerkkinä työpaikkani(josta taisin mainita), jonka siis viikko sitten sain. Ensimmäiseksi minä soittaisin Isälle. Isä ihan oikeasti oli pakahtua ylpeydestä tuollaisissa asioissa. Noh, nyt kun Isää ei ole, jäljellä ovat A ja Äitini. A:sta ei rehellisesti sanottuna saa puhelimessa mitään irti, lyhytsanainen suomalainen mies kun on. Hih.

Äitistä taas saa kyllä juttuseuraa, silloin kun minua, tai häntä huvittaa. Ongelmaksi tosin on muodostunut aikataulut. Kun äiti soittaa, minulla on olevinaan kiire, kun taas minä soitan, on Äidillä kiire. Tänään Äiti sitten soitti viisi kertaa ehkä. En edes viittinyt vastata, kun suusta ei tule tänään kaunista tekstiä. Avasinpa nyt sitten suuni, kun kerran A:lle soitellaan minusta. Ihan hävettää, vertasin Äitiä Isään. "Kun Isä aina...." Äiti meni aivan lukkoon.
Ah, olen minä kyllä T-Y-P-E-R-Ä. Ei minun oikeastaan ollut tarkoitus olla millään tavalla ilkeä, eikä arvostella tai vertailla. Mutta jos kellään muulla kuin A:lla ei koskaan ole aikaa minulle, tuntuu se aika kurjalta. Kyllä minulla toki ystäviä on, mutta tuntuisi typerältä hihkua puhelimeen "Minä sain töitä, TÖITÄ!"

Älkää käsittäkö väärin. Kyllä minä pidän äidistä, aivan hirmuisesti.
Soitin tietysti heti perään takaisin ja kaikki on hyvin. Järki ja tunteet eivät kyllä kulje käsi kädessä.

Päivä alkaa ikävällä.

Siinä se iskä nökötti nojatuolissa. Me höpöteltiin ihan niitä näitä. Olin hetken aikaa niin onnellinen. Satuin katsomaan Isän avokkia, joka nojas päätään käsiin. Siinä hetkessä iski alitajuntaan, et ei saamari, ei Isää enää oo.

Jos se uni olisi kestänyt pitempään, olisin ehkä saanut kerrottua, miten paljon Isästä tykkään. Mutta ei, alitajuntani on varsin ovela. Liian ovela.

Tervetuloa, naisten syöpäläinen

MIKÄ TULOS EPÄVARMA? *tähän kaikki maailman kirosanat*. Ja sitten pitää maksaakin moisesta.

Siirryn vääntämän itkua ja hakkaamaan päätäni seinään.

OI MIKSI.

...Miksi naiset haluavat jonain typerinä merkkipäivinä pukeutua SAMANVÄRISIIN vaatteisiin?

...Miksi juuri NIIHIN vaatteisiin, MITÄ sinulla EI OLE.

...Miksi kaikki kyseiset merkki-iltamat ovat viikonloppuisin, juuri niinä päivinä, kun minä JUMANKAUTA haluan olla YKSIN, silloin, kun minulla on siihen AINUT mahdollisuus.

...Miksi kyseisiin merkki-iltoihin on PAKKO mennä.

...Miksi sinne on pakko mennä YÖKSI?

Kyseessä siis ystäväni polttarit, epäonnekseni olen kaasona, joten oikeastaan pakko mennä. Oikeastaan olen vain 1/6 kaaso, monta kun niitä on. Älkää käsittäkö väärin, aikamoinen kunniahan kaasous on!
Olisin valmis maksamaan vaikka viisi tsiljoonaa, kustantamaan hänen onnensa, jos ei tarvitsisi jäädä MIHINKÄÄN yöksi. Ihan oikeasti, on jo tarpeeksi kova homma pitää kestohymy naamalla koko illan, kaikki, siis morsianta lukuunottamatta, ovat vieraita. Mutta että vielä aamullakin. Tuttavuus on työlästä.

Viime viikonloppuna äitini raahasi minut sukulaistelemaan. Ihan kiva sinäänsä kyllä. Paitsi että minun mielipidettäni ei kysytty.

...MIKSI JUMANKAUTA TE IHMISET ETTE JÄTÄ MINUA MÄTÄNEMÄÄN KOTIIN, ihan vain siksi, että minua HUVITTAA. piste.

Isät ovat ihania.

Enää minun ei tee mieli ampua kaikkia iloisia ja onnellisia ihmisiä. Enkä näytä keskisormea lapasen alta onnellisille ihmisille(ihan hävettää tällainenkin myöntää).

Minulla ei myöskään ole tarvetta ottaa kenekään isää pois. Muidenkin isät ovat ihania. Oikeasti. Siis jos Isää ei oteta laskuihin.

Edit: Avauduin kertomaan tuntemuksiani sukulaiselleni. Blah, hullun leima otsassani, veikkaan.

Surutyö.

Kun viime keväänä vierailin ensimmäisen kerran Syöpäjärjestöjen sivuilla, tuntui kovin kaukaiselta ja vieraalta selailla keskusteluissa "surutyö". Oikeastaan, en edes tiennyt, mitä se sellainen on. Onhan minulta muutama, kolme vuotta takaperin, kuollut Mamma. Tietysti Mammaa on toisinaan kovakin ikävä, mutta se on todellakin vain ikävää. Ja Mamma oli hyvin vanha. Vanhat ihmiset kuolevat.
Suru, se sattuu. Viiltää jostain sydämen ja alavatsan välistä. Suru särkee.

Melkein täällä.-

Minulla on ollut aivan tavattoman huono aamu.
Iskää on niin kova ikävä. Olisin halunnut ensimmäisenä kertoa työpaikasta, jonka sain. Isä olisi ollut innoissaan. Äitiäni asia ei edes sillä tavalla kiinnostanut. Isä olisi niin kovin ylpeä minusta.

Pitäisikö ihmisille aina sanoa toisen olevan poissa? Sanat vain kummasti juuttuvat kurkkuun. Toisaalta, olisin valmis jopa selittämään valkoisia valheita. Tuntuu niin mukavalta, kun Isää kehutaan. Se lämmittää sydäntä.

Isällä on ihan kohta synttärit. Olisi. Haluaisin viedä sinne jotain kaunista. Ei, ei rihkamapatsaita. Seppeleen sisareni juuri teki sinne. Mitä haudalle oikeastaan voi viedä, muuta kuin kynttilän tai kukan?

Onneton räkänokka.

Ei, ei minusta firman johtajaa ole tulossa. Ei ainakaan viimeisimmän yhtiökokouksen perusteella.



Villasukkani vaikuttavat kovin mielenkiintoisilta. Eikö?

Tiedä sitten. Olen varma, että sinäkin mieluusti tuijottelisit villasukkiasi, jos tilanne niin vaatisi. Sitä näyttää nimittäin hyvinkin viisaalta. Ja miettiväiseltä.

Kaikki kaikesta.

Minulla on firma. En ole oikeastaan koskaan edes haaveillut firmasta. Minulla on myös hieno, kallis auto. Minulla ei ole edes korttia.
Niinkun ystäväni ilmaisi "Parikymppinen ja sulla on firma!". Naurattaisi, jos naurattaisi.
Miljoona paperiasiaa hoidettavana. Olen kirjoittanut nimeni asiakirjoihin, joista minulla ei oikeastaan ole edes hajuakaan.

Ikävä iskee petollisesti ja yhtäkkiä. Kun puhumme hiuksista ja ihokarvoista, tulee mieleen Isä kiharine hiuksineen, kun joku on lähdössä ulkomaille, tai kun on ollut huono päivä. Tosiassa en minä edes oikeastaan ole ikinä Isälle kertonut huonoista päivistäni, miksi siis kertoisin nyt. Nyt minä ehkä kertoisin. Tai no, olisin kertonut.

Välillä iskee itsesäälikohtauksia. Yöllä. Toisinaan tekisi mieli mennä nukkumaan Isän viereen. Puhun aivan kamalia niinä hetkinä. Ei, en minä yleensä tosissani ole, vaikka Isää onkin kova ikävä. Toisinaan ne koettelevat parisuhdettani. Nostan kuitenkin hattua A:lle, joka ei juurikaan ole jutuistani hetkahtanut. Joku toinen olisi vienyt minut jo suljetulle.

Olen muutosvaiheessa. Haluan lapsen, kihloihin, naimisiin, omakotitalon. Ei, en minä niitä halua. Oikeastaan haluan uuden elämän.




Muruseni ja pakkaspäivä.

Mökki.

Niin se elämä jatkuu. Niin lujaa, ettei blogia ehdi edes kirjoittaa. Oikeasti en ole juurikaan tehnyt mitään. Mutta ei se haittaa. Minulla on ihan hyvä olla.

Olen useampana yönä miettinyt mökillä käymistä. Ei, en minä pysty siihen. Tuntuu, etten pysty siihen ikinä. Isälle mökki oli kaikki kaikessa. Kesäisin grillasimme ulkona ja kävimme soutelemassa. Talvisin Isä aurasi minulle jääradan järven jäälle, toisinaan kävimme hiihtämässä läheiseen saareen, jossa söimme eväät.

Totta puhuakseni, en ole ikinä ollut mökki-ihmisiä. En ole käynyt mökillämme kahteen vuoteen. Enkä luultavasti tule hetkeen käymään.