Järki vs. tunteet

Tulipa sitten tuomittua vahingossa ihan kunnolla.

On kyllä sanomattakin selvää, että tänään on ollut tavattoman huono päivä. Päänsärky ja väsymys. Päänsärky toki lähti, kun lepäsi, mutta väsymys ja turhautuminen, ne eivät. A halusi tänään välttämättä siivota. Ja minä, olen ja olin aivan puhki. Siitä huolimatta, että sain nukkua pitkään.

A ei aina ihan ymmärrä minua. Eikä ihmekään, en minä turhautumistani tuo esiin, muuta kuin kiukuttelemalla ja tihrustamalla itkua. Minä kyllä kovasti siivosin, siivouksen lomassa tihrustin välillä itkua, sillä omantunnon tuskia en thän päälle enää siedä. Taisi A:lle tulla vähän paha mieli myös, kun ei osaa auttaa. Eikä voi. Kuinka ihminen voi olla näin väsynyt?



Aina ei tarvitse vastata puhelimeen. Joskus minä saan olla tavoittamattomissa.

Hermostuin äidilleni. Emme kauhean useasti soittele. En nimittäin varsinaisesti ole mitään puhelinihmisiä. Kuitenkin, kun siltä tuntuu, soitan ensimmäiseksi äidille. Nykyään. On ollut kaikkia iloisia juttuja ja sitten vähän surullisempia. Kerrottakoon esimerkkinä työpaikkani(josta taisin mainita), jonka siis viikko sitten sain. Ensimmäiseksi minä soittaisin Isälle. Isä ihan oikeasti oli pakahtua ylpeydestä tuollaisissa asioissa. Noh, nyt kun Isää ei ole, jäljellä ovat A ja Äitini. A:sta ei rehellisesti sanottuna saa puhelimessa mitään irti, lyhytsanainen suomalainen mies kun on. Hih.

Äitistä taas saa kyllä juttuseuraa, silloin kun minua, tai häntä huvittaa. Ongelmaksi tosin on muodostunut aikataulut. Kun äiti soittaa, minulla on olevinaan kiire, kun taas minä soitan, on Äidillä kiire. Tänään Äiti sitten soitti viisi kertaa ehkä. En edes viittinyt vastata, kun suusta ei tule tänään kaunista tekstiä. Avasinpa nyt sitten suuni, kun kerran A:lle soitellaan minusta. Ihan hävettää, vertasin Äitiä Isään. "Kun Isä aina...." Äiti meni aivan lukkoon.
Ah, olen minä kyllä T-Y-P-E-R-Ä. Ei minun oikeastaan ollut tarkoitus olla millään tavalla ilkeä, eikä arvostella tai vertailla. Mutta jos kellään muulla kuin A:lla ei koskaan ole aikaa minulle, tuntuu se aika kurjalta. Kyllä minulla toki ystäviä on, mutta tuntuisi typerältä hihkua puhelimeen "Minä sain töitä, TÖITÄ!"

Älkää käsittäkö väärin. Kyllä minä pidän äidistä, aivan hirmuisesti.
Soitin tietysti heti perään takaisin ja kaikki on hyvin. Järki ja tunteet eivät kyllä kulje käsi kädessä.

Päivä alkaa ikävällä.

Siinä se iskä nökötti nojatuolissa. Me höpöteltiin ihan niitä näitä. Olin hetken aikaa niin onnellinen. Satuin katsomaan Isän avokkia, joka nojas päätään käsiin. Siinä hetkessä iski alitajuntaan, et ei saamari, ei Isää enää oo.

Jos se uni olisi kestänyt pitempään, olisin ehkä saanut kerrottua, miten paljon Isästä tykkään. Mutta ei, alitajuntani on varsin ovela. Liian ovela.

Tervetuloa, naisten syöpäläinen

MIKÄ TULOS EPÄVARMA? *tähän kaikki maailman kirosanat*. Ja sitten pitää maksaakin moisesta.

Siirryn vääntämän itkua ja hakkaamaan päätäni seinään.

OI MIKSI.

...Miksi naiset haluavat jonain typerinä merkkipäivinä pukeutua SAMANVÄRISIIN vaatteisiin?

...Miksi juuri NIIHIN vaatteisiin, MITÄ sinulla EI OLE.

...Miksi kaikki kyseiset merkki-iltamat ovat viikonloppuisin, juuri niinä päivinä, kun minä JUMANKAUTA haluan olla YKSIN, silloin, kun minulla on siihen AINUT mahdollisuus.

...Miksi kyseisiin merkki-iltoihin on PAKKO mennä.

...Miksi sinne on pakko mennä YÖKSI?

Kyseessä siis ystäväni polttarit, epäonnekseni olen kaasona, joten oikeastaan pakko mennä. Oikeastaan olen vain 1/6 kaaso, monta kun niitä on. Älkää käsittäkö väärin, aikamoinen kunniahan kaasous on!
Olisin valmis maksamaan vaikka viisi tsiljoonaa, kustantamaan hänen onnensa, jos ei tarvitsisi jäädä MIHINKÄÄN yöksi. Ihan oikeasti, on jo tarpeeksi kova homma pitää kestohymy naamalla koko illan, kaikki, siis morsianta lukuunottamatta, ovat vieraita. Mutta että vielä aamullakin. Tuttavuus on työlästä.

Viime viikonloppuna äitini raahasi minut sukulaistelemaan. Ihan kiva sinäänsä kyllä. Paitsi että minun mielipidettäni ei kysytty.

...MIKSI JUMANKAUTA TE IHMISET ETTE JÄTÄ MINUA MÄTÄNEMÄÄN KOTIIN, ihan vain siksi, että minua HUVITTAA. piste.

Isät ovat ihania.

Enää minun ei tee mieli ampua kaikkia iloisia ja onnellisia ihmisiä. Enkä näytä keskisormea lapasen alta onnellisille ihmisille(ihan hävettää tällainenkin myöntää).

Minulla ei myöskään ole tarvetta ottaa kenekään isää pois. Muidenkin isät ovat ihania. Oikeasti. Siis jos Isää ei oteta laskuihin.

Edit: Avauduin kertomaan tuntemuksiani sukulaiselleni. Blah, hullun leima otsassani, veikkaan.

Surutyö.

Kun viime keväänä vierailin ensimmäisen kerran Syöpäjärjestöjen sivuilla, tuntui kovin kaukaiselta ja vieraalta selailla keskusteluissa "surutyö". Oikeastaan, en edes tiennyt, mitä se sellainen on. Onhan minulta muutama, kolme vuotta takaperin, kuollut Mamma. Tietysti Mammaa on toisinaan kovakin ikävä, mutta se on todellakin vain ikävää. Ja Mamma oli hyvin vanha. Vanhat ihmiset kuolevat.
Suru, se sattuu. Viiltää jostain sydämen ja alavatsan välistä. Suru särkee.

Melkein täällä.-

Minulla on ollut aivan tavattoman huono aamu.
Iskää on niin kova ikävä. Olisin halunnut ensimmäisenä kertoa työpaikasta, jonka sain. Isä olisi ollut innoissaan. Äitiäni asia ei edes sillä tavalla kiinnostanut. Isä olisi niin kovin ylpeä minusta.

Pitäisikö ihmisille aina sanoa toisen olevan poissa? Sanat vain kummasti juuttuvat kurkkuun. Toisaalta, olisin valmis jopa selittämään valkoisia valheita. Tuntuu niin mukavalta, kun Isää kehutaan. Se lämmittää sydäntä.

Isällä on ihan kohta synttärit. Olisi. Haluaisin viedä sinne jotain kaunista. Ei, ei rihkamapatsaita. Seppeleen sisareni juuri teki sinne. Mitä haudalle oikeastaan voi viedä, muuta kuin kynttilän tai kukan?

Onneton räkänokka.

Ei, ei minusta firman johtajaa ole tulossa. Ei ainakaan viimeisimmän yhtiökokouksen perusteella.



Villasukkani vaikuttavat kovin mielenkiintoisilta. Eikö?

Tiedä sitten. Olen varma, että sinäkin mieluusti tuijottelisit villasukkiasi, jos tilanne niin vaatisi. Sitä näyttää nimittäin hyvinkin viisaalta. Ja miettiväiseltä.

Kaikki kaikesta.

Minulla on firma. En ole oikeastaan koskaan edes haaveillut firmasta. Minulla on myös hieno, kallis auto. Minulla ei ole edes korttia.
Niinkun ystäväni ilmaisi "Parikymppinen ja sulla on firma!". Naurattaisi, jos naurattaisi.
Miljoona paperiasiaa hoidettavana. Olen kirjoittanut nimeni asiakirjoihin, joista minulla ei oikeastaan ole edes hajuakaan.

Ikävä iskee petollisesti ja yhtäkkiä. Kun puhumme hiuksista ja ihokarvoista, tulee mieleen Isä kiharine hiuksineen, kun joku on lähdössä ulkomaille, tai kun on ollut huono päivä. Tosiassa en minä edes oikeastaan ole ikinä Isälle kertonut huonoista päivistäni, miksi siis kertoisin nyt. Nyt minä ehkä kertoisin. Tai no, olisin kertonut.

Välillä iskee itsesäälikohtauksia. Yöllä. Toisinaan tekisi mieli mennä nukkumaan Isän viereen. Puhun aivan kamalia niinä hetkinä. Ei, en minä yleensä tosissani ole, vaikka Isää onkin kova ikävä. Toisinaan ne koettelevat parisuhdettani. Nostan kuitenkin hattua A:lle, joka ei juurikaan ole jutuistani hetkahtanut. Joku toinen olisi vienyt minut jo suljetulle.

Olen muutosvaiheessa. Haluan lapsen, kihloihin, naimisiin, omakotitalon. Ei, en minä niitä halua. Oikeastaan haluan uuden elämän.




Muruseni ja pakkaspäivä.

Mökki.

Niin se elämä jatkuu. Niin lujaa, ettei blogia ehdi edes kirjoittaa. Oikeasti en ole juurikaan tehnyt mitään. Mutta ei se haittaa. Minulla on ihan hyvä olla.

Olen useampana yönä miettinyt mökillä käymistä. Ei, en minä pysty siihen. Tuntuu, etten pysty siihen ikinä. Isälle mökki oli kaikki kaikessa. Kesäisin grillasimme ulkona ja kävimme soutelemassa. Talvisin Isä aurasi minulle jääradan järven jäälle, toisinaan kävimme hiihtämässä läheiseen saareen, jossa söimme eväät.

Totta puhuakseni, en ole ikinä ollut mökki-ihmisiä. En ole käynyt mökillämme kahteen vuoteen. Enkä luultavasti tule hetkeen käymään.