Tulipa sitten tuomittua vahingossa ihan kunnolla.
On kyllä sanomattakin selvää, että tänään on ollut tavattoman huono päivä. Päänsärky ja väsymys. Päänsärky toki lähti, kun lepäsi, mutta väsymys ja turhautuminen, ne eivät. A halusi tänään välttämättä siivota. Ja minä, olen ja olin aivan puhki. Siitä huolimatta, että sain nukkua pitkään.
A ei aina ihan ymmärrä minua. Eikä ihmekään, en minä turhautumistani tuo esiin, muuta kuin kiukuttelemalla ja tihrustamalla itkua. Minä kyllä kovasti siivosin, siivouksen lomassa tihrustin välillä itkua, sillä omantunnon tuskia en thän päälle enää siedä. Taisi A:lle tulla vähän paha mieli myös, kun ei osaa auttaa. Eikä voi. Kuinka ihminen voi olla näin väsynyt?
Aina ei tarvitse vastata puhelimeen. Joskus minä saan olla tavoittamattomissa.
Hermostuin äidilleni. Emme kauhean useasti soittele. En nimittäin varsinaisesti ole mitään puhelinihmisiä. Kuitenkin, kun siltä tuntuu, soitan ensimmäiseksi äidille. Nykyään. On ollut kaikkia iloisia juttuja ja sitten vähän surullisempia. Kerrottakoon esimerkkinä työpaikkani(josta taisin mainita), jonka siis viikko sitten sain. Ensimmäiseksi minä soittaisin Isälle. Isä ihan oikeasti oli pakahtua ylpeydestä tuollaisissa asioissa. Noh, nyt kun Isää ei ole, jäljellä ovat A ja Äitini. A:sta ei rehellisesti sanottuna saa puhelimessa mitään irti, lyhytsanainen suomalainen mies kun on. Hih.
Äitistä taas saa kyllä juttuseuraa, silloin kun minua, tai häntä huvittaa. Ongelmaksi tosin on muodostunut aikataulut. Kun äiti soittaa, minulla on olevinaan kiire, kun taas minä soitan, on Äidillä kiire. Tänään Äiti sitten soitti viisi kertaa ehkä. En edes viittinyt vastata, kun suusta ei tule tänään kaunista tekstiä. Avasinpa nyt sitten suuni, kun kerran A:lle soitellaan minusta. Ihan hävettää, vertasin Äitiä Isään. "Kun Isä aina...." Äiti meni aivan lukkoon.
Ah, olen minä kyllä T-Y-P-E-R-Ä. Ei minun oikeastaan ollut tarkoitus olla millään tavalla ilkeä, eikä arvostella tai vertailla. Mutta jos kellään muulla kuin A:lla ei koskaan ole aikaa minulle, tuntuu se aika kurjalta. Kyllä minulla toki ystäviä on, mutta tuntuisi typerältä hihkua puhelimeen "Minä sain töitä, TÖITÄ!"
Älkää käsittäkö väärin. Kyllä minä pidän äidistä, aivan hirmuisesti.
Soitin tietysti heti perään takaisin ja kaikki on hyvin. Järki ja tunteet eivät kyllä kulje käsi kädessä.
Äiti on aina elämässä se, jolle voi kiukutella.
VastaaPoistaVaikka Kiinan muuri purettaisiin, tai se sortuisi, niin äidit eivät silti murtuisi.
Äideille me puramme kaiken, uskallamme eniten, sillä äideillä vaan on uskomaton kyky nähdä, ottaa vastaan ja ymmärtää, mistä mikäkin johtuu.
Äidit tuntevat lapsensa.
Minun äitini kuolemasta on kohta vuosi. Vuosi on ollut ihan perseestä.
Minä kuitenkin asuin äidin kanssa vaan elämäni 18 vuotta, isä 55 vuotta.
Se tuska,minkä puoliso joutuu kokemaan, on jotain sellaista, jota me emm voi koskaan ymmärtää.
Ole hellävarainen äitisi kanssa, hän ei sinulle tuskaasi paljasta ja kerro,eikä jaa. Hän varjelee sinua- kuten äidit aina lapsiaan.
Järki ja tunteet eivät todellakaan kulje käsi kädessä.
Jaksamista sinulle tällä taipaleella. Muista pitää itsestäsi huolta.
Niin, joskus on vaikea muistaa, että äidit ovat vain ihmisiä. En minä oikeastaan edes kovin paljon äidille tuntemuksistani Äidille kerro, mutta toisinaan tulee purkauduttua kovastikin, kerralla sitten kaikki.
VastaaPoistaOn ollut vaikea hyväksyä, että Äidistä on tullut äitiyden lisäksi ystävä. Minä olen Äidin ystävä. On ollut vaikeaa kuunnella Äidin ongelmia, mutta toisaalta se on myös kovin hienoa, että meidän välillemme on muodostunut toisenkinlainen side.
Vaikka minulla(voisiko sanoa jopa meillä) oli kovin vaikea teini-ikä ja paljon riitoja Äidin kanssa, on äiti kuitenkin yksi tärkeimpiä ihmisisiä elämässäni.
Voi kuule!
VastaaPoistaMie ja mutsi käveltiin himassa vaikeimpina aikoina eri puolella huonetta,oltiin eri aikaa himassa, niin pärjättiin paremmin :-)
Me rähjättiin kamalsti, ja millaiseksi elämä muodostuikaan?
En olisi kuulet parikymppisenä uskonut.
Kun Äiti kuoli pian vuosi sitten, menetin parhaan ystäväni, joka kuitenkin oli aina ensisijaisesti äiti.
Vuosien saatossa,ja kuluessa meistä vaan tuli niin kovin läheiisä.
Ilot jaoin äitin kanssa, surut samoin.
Äiti auttoi, neuvoi ja opasti.
Eikä ikinä lakannut uskomasta minuun.
Ei koskaan kääntänyt selkäänsä, vaikka joskus olisi ollut aihettakin.
Kun pidin äitiä kuoleman hetkellä kädestä- kun olin saattohoitanut, vaihtanut vaippaa, ja pessyt sitä ihmistä, joka minut synnytti ja kasvatti-tunsin suurta nöyryyttä ja iloa saadessani tehdä sen kaiken.
Että pystyin antamaan jotain itse takaisin.
Oman vanhemman menetys on kova pala. MInä en valitettavasti voi isäni kanssa näitä tunteita jakaa,isä on vanha ja sairas.
Mutta jos sinulla on mahdollisuus puhua omista tuntemuksistasi äitisi kanssa, uskon-että hän arvostaisi sitä.
Lämpimiä ajatuksia sinulle.