Siinä se iskä nökötti nojatuolissa. Me höpöteltiin ihan niitä näitä. Olin hetken aikaa niin onnellinen. Satuin katsomaan Isän avokkia, joka nojas päätään käsiin. Siinä hetkessä iski alitajuntaan, et ei saamari, ei Isää enää oo.
Jos se uni olisi kestänyt pitempään, olisin ehkä saanut kerrottua, miten paljon Isästä tykkään. Mutta ei, alitajuntani on varsin ovela. Liian ovela.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti