Huh! Olen juossut kaikenmaailman työn perhedytyksissä ja muissa koko viikon. Nyt päikkäreiden jälkeen pystyy kirjoittamaankin jo jotain.
Keskiviikkona oli tuo Vertaistukitapaaminen hoitokodilla. Meitä oli siellä muutama perhe. Itse en siitä kokenut saavani helpotusta suruuni, kun äänessä olivat suurimmilta osilta ne, joilta oli menehtynyt mies. En koe myöskään samaistuvani minua 20 vuotta vanhempiin ihmisiin, joilta on menehtynyt Isovanhempi. Ei se vain ole sama juttu.
Onnistuin ongelmitta pitämään itkun loitolla, ei minua edes niin kovasti itkettänyt. Kotona kyllä itketti, lyyhistyin eteiseen päästyäni.
No, joka tapauksessa oli hienoa nähdä hoitokoti ja saada esittely sinne. Isä olisi varmasti pitänyt hoitokodin kissanpennusta.
Meidän sukumme on aina pitänyt syövän surut loitolla. Isän eläessä me puhuimme syövästä, kuin se olisi ollut kovinkin hieno juttu. Isän viesti saattohoitoon siirtymisestäkin oli täynnä positiivista ajattelua. Kaikki menisi nyt hienommin ja paremmin, vointi paranisi. Kaksi viikkoa ja vointi kaikkea muuta, kuin parani. ja *PAM*.
Isän kuolema oli minulle todellinen shokki. Kukaan ei kertonut minulle, että Isällä menee huonosti. Kuopus kun olen. Kyllä minä toki kävin Isää katsomassa, mutta ei sitä läheisen huonovointisuutta ehkäpä halua nähdä, tai ehkä Isä ei sitä edes näyttänyt minulle.
Ei läheistensä halua kärsivän, ei puolin, eikä toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti