Me kävimme tänään Mummin ja Vaarin kanssa haudalla. On liikuttavaa, että Mummi lähtee kovimmillakin pakkasilla käymään haudalla ja sytyttämässä kynttilän, jos sellainen on sammunut. Mummi varmasti pitää päässään kirjaa siitä, kuka on vienyt milloinkin kynttilän ja koska pitää mennä sytyttämään uusi, kun vanha on palanut loppuun.
On kovin irstasta, että jollain tavalla hautausmaalla käymisestäkin on tullut statusta nostattava juttu. Tai ei ole, mutta minusta tuntuuu siltä.
Hautausmaat ovat kamalan surullisia paikkoja, mutta kauniita. Ne muistuttavat elämän hauraudesta ja siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Sillä minulla joskus oli Isä, joka rakasti minua maailman eniten. Eipä ole enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti