Syklejä

Paha olo tulee sykleissä. Kovin yllättäen ja lujaa.
Nyt on muutaman viikon 0llut huonoja päiviä, ihan joka päivä.

Turvattomuus. Sitä tunnetta ei saa pois. Tuotan mielipahaa niin itselleni, kuin pienelle perheellenikin. En halua luottaa. Työnnän A:ta pois luotani, puolivahingossa. Tiedostan pahan olon, mutta en osaa hallita sitä. Minä pelkään.

Minun paha tapani on äärimmäinen jankutus ja sättiminen. Minä jaksan jankuttaa samasta asiasta vaikka viikon, jos sille tuulelle satun. Niin on käynyt viime päivinä.
Olen löytänyt sisäisen itseinhoni. Ennen kaikkea sättiminen on kohdistunut itseeni. Mieli taas toisaalta jankuttaa, että miten kanssani voisi muka viihtyä joku, kun minä en itsekään pidä itsestäni.

Oloa ei helpota yhtään A:n ainainen poissaolo kotoa, tai omissa oloissa oleminen. Joojoo, ihmekös tuo, kun hyeena piirittää heti ja sättii, jos nostaa päänsä koulutehtävistä.

Joka tapauksessa, minulla on ollut aivan järkyttävä ikävä Isää. Hetken aikaa sitten ajattelin ikävän jo menneen pois ja podin huonoa itsetuntoa.

Hih.

Bongasin itseni tänään kirpparilta, lastenvaatteita ihailemasta. Unelmia, unelmia.

Hetken aikaa lomaa arjesta.

*Tähän kaikki maailman kirosanat*

Ei kettujen rettu. Minä en valmistu. Minulta puuttuu opintoja.

Ei kettujen rettu. Minkä takia Isä jätti jonkun typerän firman minun kontolleni? Minusta tulee yhteiskunnan pummi ja muutan sillan alle velkojeni kaikkineni.

Harkitsen vakavasti kaupungin räkälää ja hienohkoja, naisellisia viininmaistajaisia, kera minä, VAIN minä. Yksin. No ei oikeasti, olutkin kelpaisi seuraksi.

Olen tyystin menettänyt elämäni hallinnan.

Muutamaan päivään on mahtunut paljon, paljon, paljon kyyneliä. Ai että, minä todella vihaan elämääni.

TÄÄLLÄ!

Täällä minä!

Kamalasti ollut kaikennäköistä, työtä, työtä ja työtä. Työhakemuksia, haastatteluja ja vielä opinnäytetyötä. Siksi taukoa.

Oikeastaan viikko takaperin, ymmärsin vasta, että kuolema on paljon muutaki, kuin vain se maaginen hetki, kun toinen lähtee. Se oli jännä, yksi kaunis sunnuntai-aamu. Tuli olo, että voisipa sitä soittaa Isälle. Sellainen jännä olo, siinä kun katseli Isän kuvaa lipaston päällä. Todellisuus palasi, eikä sitä sitten soiteltu kellekään, vaan jäin lähinnä miettimään elämän syntyjä syviä.

Olen ollut niin syvällä, siinä kuoleman hetkessä, että en ole pysähtynyt ajattelemaan, että kuolema on pysyvää. Niin pysyvää, että toinen ei tule takaisin. Ei tule, vaikka kuinka itkisi, raivoaisi ja kiroaisi päälle.

Nykyään minä olen kovin vihainen Isää ajatellessani. En oikeastaan Isälle, vaan itselleni. Itselleni siitä, että rupeaa harmittamaan. Ja itkettämään. Tietysti, jokainen saa ja jokaisen pitääkin itkeä, mutta se on kovin väsyttävää.

Muutama päivä takaperin olimme Isän avokin näyttelyssä. Noh, se oli täysin fiasko, menin aivan lukkoon vieraiden ihmisten kysyessä, mistä minä Isän avokin tunnen.

Minä, Mummoni ja Isän avokki leikimme ikionnellisia. Oli anoppi ja oli äitipuoli. Emme ikinä ole noita sanoja käyttäneet Isän aikana. Joskus vitsinä ehkä. Noh, illuusioita on mukava luoda, niin itselle, kuin muillekin.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!