TÄÄLLÄ!

Täällä minä!

Kamalasti ollut kaikennäköistä, työtä, työtä ja työtä. Työhakemuksia, haastatteluja ja vielä opinnäytetyötä. Siksi taukoa.

Oikeastaan viikko takaperin, ymmärsin vasta, että kuolema on paljon muutaki, kuin vain se maaginen hetki, kun toinen lähtee. Se oli jännä, yksi kaunis sunnuntai-aamu. Tuli olo, että voisipa sitä soittaa Isälle. Sellainen jännä olo, siinä kun katseli Isän kuvaa lipaston päällä. Todellisuus palasi, eikä sitä sitten soiteltu kellekään, vaan jäin lähinnä miettimään elämän syntyjä syviä.

Olen ollut niin syvällä, siinä kuoleman hetkessä, että en ole pysähtynyt ajattelemaan, että kuolema on pysyvää. Niin pysyvää, että toinen ei tule takaisin. Ei tule, vaikka kuinka itkisi, raivoaisi ja kiroaisi päälle.

Nykyään minä olen kovin vihainen Isää ajatellessani. En oikeastaan Isälle, vaan itselleni. Itselleni siitä, että rupeaa harmittamaan. Ja itkettämään. Tietysti, jokainen saa ja jokaisen pitääkin itkeä, mutta se on kovin väsyttävää.

Muutama päivä takaperin olimme Isän avokin näyttelyssä. Noh, se oli täysin fiasko, menin aivan lukkoon vieraiden ihmisten kysyessä, mistä minä Isän avokin tunnen.

Minä, Mummoni ja Isän avokki leikimme ikionnellisia. Oli anoppi ja oli äitipuoli. Emme ikinä ole noita sanoja käyttäneet Isän aikana. Joskus vitsinä ehkä. Noh, illuusioita on mukava luoda, niin itselle, kuin muillekin.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!